torstai 13. marraskuuta 2014

TUOMIO KOIRAN RÄÄKKÄÄMISESTÄ

I  TAPAHTUMAT  RAAHESSA  HEINÄKUUSSA  2011

Rovaniemen hovioikeus tuomitsi 5.11.2014 raahelaisen Mika A:n viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen törkeästä eläinsuojelurikoksesta.  Rikoksen kohteena oli Riikka B:n omistama koira.

Mika ja Riikka asuivat yhdessä Raahen keskustassa.  Mikalla oli rottweiler-uros Rocky ja Riikalla skotlanninpaimenkoira Fanni, 4-vuotias narttu.  Riikan mukaan Mika piti Fannia säälittävänä ja tarpeettomana oliona.  Torstaina 14.7.2011 iltapäivällä Mika lähti käyttämään koiria ulkona.  Riikka näki parvekkeelta, miten Mika otti Fannin syliinsä.  Kun Fanni alkoi ulista, Mika paiskasi tämän maahan niin, että tältä meni toinen lonkka sijoiltaan.  Kotona Fanni ei kyennyt liikkumaan, ja Riikka lähti viemään sitä eläinlääkäriin.  Rappukäytävässä Riikka näki useita Fannista lähteneitä karvatuppoja.  Eläinlääkäri antoi koiralle kipulääkettä ja sanoi, että se pitäisi viedä röntgenkuvattavaksi.

Perjantaina 15.7. Riikka kävi Mikan kanssa Oulussa kuvauttamassa koiran.  Ilmeni, että oikean takajalan lonkka oli pois paikaltaan.  Riikka veisi Fannin lauantaina 16.7. Raahessa eläinlääkäriin, joka laittaisi lonkan paikoilleen.  Kun pariskunta saapui takaisin Raaheen, Riikka pyysi Mikaa kantamaan Fannin portaita ylös kotiin.  Pihalla Mika otti Fanni autosta, mutta kun tämä vingahti, hän paiskasi koiran maahan, löi ja potki sitä, piti välillä kuonosta kiinni, raahasi niskasta roikottamalla talon seinustalle ja jätti siihen.  Eläinlääkäri totesi, että Fannin molemmat lonkat olivat sijoiltaan ja että Fannin selkärangassa oli murtumia.  Koira oli pakko lopettaa.  


II  ELÄINRÄÄKKÄYSTÄ  KOSKEVA  LAINSÄÄDÄNTÖ

Eläinrääkkäystä ja eläinsuojelurikoksia koskevan sääntelyn kehitys kuvaa osaltaan yhteiskunnan arvojen yleistä kehitystä.  Kun rikoslaki säädettiin vuonna 1889, eläinrääkkäyksestä oli laissa seuraava säännös:

”Joka on eläintä kohtaan osottanut julmuutta, olkoonpa rikos tahallinen taikka törkeästä tuottamuksesta aiheutunut, rangaistakoon sakolla tahi vankeudella korkeintaan kuudeksi kuukaudeksi.
Jos se tehdään toisen vahingoittamisen tarkoituksessa taikka jos asianhaarat muuten ovat raskauttavat, olkoon rangaistus sakkoa taikka vankeutta korkeintaan kaksi vuotta.”

Tämän jälkeen lakiin on tullut suuri määrä yksityiskohtaisia säännöksiä eläinsuojelusta, mutta rikosoikeudellinen rangaistusmaksimi pysyi kahdessa vuodessa vankeutta aina vuoteen 2011 saakka. Rangaistussäännös oli lievä ja niin oli oikeuskäytäntökin.  Eläinsuojelurikoksista tuomittiin yleensä sakkoa, harvoin ehdollinen vankeusrangaistus ja erittäin harvoin ehdoton.  Vuonna 2011 rikoslakiin lisättiin seuraava säännös:
                      ”Törkeä eläinsuojelurikos.  Jos eläinsuojelurikoksessa
1)      rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla,
2)      rikoksen kohteena on huomattavan suuri määrä eläimiä tai
3)      tavoitellaan huomattavaa taloudellista hyötyä
ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä eläinsuojelurikoksesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.”

III  KÄRÄJÄOIKEUDEN  JA  HOVIOIKEUDEN  RATKAISUT

Ylivieska-Raahen käräjäoikeus tuomitsi 4.6.2013 Mika A:n viiden kuukauden vankeusrangaistukseen, jonka sijasta oli suoritettava yhdyskuntapalvelua 140 tuntia.  Edelleen Mika tuomittiin eläintenpitokieltoon neljäksi vuodeksi eli 4.6.2017 asti ja hänet velvoitettiin suorittamaan Riikka B:lle vahingonkorvauksena lopetetusta koirasta 500 euroa, koiran hoitokuluista 460 euroa sekä asian hoitamisesta aiheutuneista kuluista 100 euroa.

Rovaniemen hovioikeus päätyi 5.11.2014 samaan tulokseen kuin käräjäoikeus, mutta Mika A:n rangaistukseksi tuomittiin viisi kuukautta vankeutta ehdollisena.  Hovioikeus totesi, että Mika A:n koiraan kohdistamat teot olivat olleet erityisen julmia.  Kun menettely oli ollut toistuvaa ja se oli kohdistunut puolustuskyvyttömään eläimeen, rikosta oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

Rikos oli törkeä, mutta rangaistus lievä.  Mika A:n saama viisi kuukautta vankeutta oli yhteisrangaistus, jonka perustana törkeän eläinsuojelurikoksen ohella olivat törkeä rattijuopumus, liikenneturvallisuuden vaarantaminen ja pahoinpitely.  Eläinrääkkäyksen osuus voisi siten olla neljä kuukautta eli rangaistusasteikon minimi.

Eläinsuojelurikos voidaan toteuttaa joko aktiivisella tai passiivisella menettelyllä.  Aktiivista on esimerkiksi pahoinpitely tai liika rasittaminen, passiivista taas eläimen jättäminen vaille tarpeellista hoitoa tai ravintoa.  Yleensä kai pahoinpitely osoittaa suurempaa rikollista tahtoa kuin eläimen laiminlyönti.  Lisäksi on otettava huomioon, että Mika A:n kohteena oli kotona asuva, luonteeltaan kiltti lemmikkikoira.  Tuomio olisi voinut olla ankarampi, esimerkiksi yksi vuosi vankeutta ehdollisena.

Eläintenpitokieltoa tuomittiin neljä vuotta.  Rikoslain mukaan eläintenpitokielto voidaan määrätä vähintään yhden vuoden määräajaksi tai pysyväksi; pysyväksi kielto voidaan tuomita nimenomaan törkeän eläinsuojelurikoksen nojalla.  Tämäkin seuraamus olisi voinut olla ankarampi, vaikka kahdeksan vuotta.

Tämä eläinsuojelurikos tapahtui Pohjois-Suomessa ja tuomio annettiin maan pohjoisimmassa hovioikeudessa.  On mahdollista, että rangaistus olisi ollut ankarampi esimerkiksi Helsingissä, jossa lemmikkikoiria pidetään usein miltei perheenjäseninä.  Myös tuomareiden tunteet voivat vaikuttaa tällaisissa asioissa.  Mikäli tuomareiksi sattuisi koiraihmisiä, se voisi kiristää laintulkintaa.  Minä luen itseni koiraihmiseksi, ja se ehkä näkyy edellä olevassa juridiikassa.

perjantai 7. marraskuuta 2014

SÄHKÖTUPAKKA EI OLE KARKKI

HS:ssa oli 4.11. artikkeli ”Sähkötupakka ei ole karkki”.  Otsikon yllä oli kysymys: ”Kenen on vastuu?”  Joku vähittäiskauppias oli myynyt 14-vuotiaalle lapselle sähkötupakkalaitteen ja siihen vaniljan makuista nestettä.  Artikkelissa haastatellun asiantuntijan mukaan tällainen nikotiinitonkin neste saattaa sisältää glyserolia, propyleeniglykolia, syöpää aiheuttavia aineita ja metallihiukkasia.  Artikkelissa kerrotaan vielä, ettei näitä tuotteita säännellä laissa millään tavoin.  Tämä koskee kaikkia makuaineita, kuten suklaata, melonia, omenaa, kirsikkaa ja mentholia, vaikka nämä aineet ovat keuhkojen kautta nautittuina luultavasti haitallisia.

Ei ole varmaa, aiheuttavatko nämä ”makeiset” syöpää.  Täysi varmuus saataisiin vasta vuosikymmenien kuluttua; sitä ennen olisi puhuttava vain kasvavasta todennäköisyydestä.  Tässäkin vaiheessa, jolloin täysi näyttö puuttuu, makeistupakkaan voisivat jo soveltua eräät rikostunnusmerkistöt.  Kyseeseen voisivat tulla rikoslain 44 luvun 1 §:ssä säädetty terveysrikos, rikoslain 21 luvun 13 §:n mukainen vaaran aiheuttaminen, rikoslain 34 luvun 4 §:n mukainen terveyden vaarantaminen tai jopa rikoslain 34 luvun 5 §:n mukainen törkeä terveyden vaarantaminen.  Näiden rikosten rangaistusskaala lähtee sakoista ja päätyy 2 – 10 vuoden vankeuteen.  Syöpävaarallisen aineen kauppaaminen haitattomana voi merkitä erittäin vakavaa rikosta varsinkin silloin, kun kohteena on lapsi.

Tämä koskee siis nikotiinittomia tuotteita.  Nikotiinia sisältävät sähkösavukkeet tiedetään jo nykylääketieteessä varmuudella hengenvaarallisiksi.

lauantai 1. marraskuuta 2014

MIES KOMPASTUI KISSAAN JA TÖRMÄSI VEITSEEN

Korkein oikeus ratkaisi 27.10.14 jutun, jossa avovaimo Riinaa syytettiin avomiehensä Samin tapon yrityksestä.  Syyttäjän mukaan Riina oli lyönyt Samia veitsellä rintaan, kun taas KKO:n mukaan Sami oli törmännyt Riinan kädessä olleeseen veitseen.

Tapaus tuo mieleen muistoja kaukaa 1970-luvulta, jolloin ajoin eräässä kihlakunnanoikeudessa asianomistajan puolesta samantapaista juttua.  Syytetty sanoi, että uhri oli syöksynyt kaksi kertaa peräkkäin syytetyn kädessä sojottavaan veitseen.  Lautamiehet pidättelivät naurua, vaikka asia oli vakava.  Tuomio tuli törkeästä pahoinpitelystä: vankeutta kolme vuotta kuusi kuukautta.

Avopuolisot Riina ja Sami asustivat Oulun kaupungissa.  Lauantaina 4.12.2012 Riina oli ravintolassa juhlimassa työkaveriensa kanssa ja palasi kotiin sunnuntain puolella tukevassa humalatilassa.  Hän herätti Samin ja pariskunnan välille syttyi kiivas riita.  Riitelijöinä puolisot eivät olleet tasavertaisia: Riina 157-senttinen hento nainen, Sami paljon isompi budolajeja harrastava mies.  Kello 04.00:n tienoilla Riina haki keittiöstä sahalaitaisen leikkuuveitsen, joka aiheutti Samin rintakehään viisi senttimetriä syvän vaakasuoran haavan.  Sami soitti hätäkeskukseen ja vajosi sen jälkeen lattiaan.  Riina auttoi hänet ylös ja saattoi alaovelle ambulanssia vastaan.  Päivystyksessä Sami leikattiin, vioittunut valtimo suljettiin ja rintaontelosta poistettiin puoli litraa verta.  Lääkärinlausunnon mukaan veitsenpisto oli aiheuttanut Samille välittömän hengenvaaran.

Lääkärille ja sairaanhoitajalle Sami kertoi kompastuneensa kissaan ja kaatuneensa kädessään olleeseen veitseen.  Tämä kissatarina kuulostaa jollain tavalla mukavalta.  Olen kuullut sen ennenkin, mutta en muista, oliko se jossakin oikeusjutussa vai ehkä elokuvassa.  Oliko pariskunnalla todellakin kissa?  Miten kissan kävi?  Tämä ei käy ilmi oikeudenkäyntiaineistosta, ikävä kyllä.  Mutta kokenut sairaalahenkilökunta ei uskonut kissaan, vaan ilmoitti asian poliisille.

Aamulla kello 09.00 Riina kävi sairaalassa ja sai kuulla Samilta kissaselityksen.  Riinakaan ei uskonut kissaan ja kehotti Samia muuttamaan tarinaa.  Tästä eteenpäin Sami sanoikin törmänneensä Riinan pitämään veitseen.

Kello 10.00 alkaneessa poliisikuulustelussa Riina kertoi, että häneltä oli katkennut filmi jo ravintolassa ja ettei hän muistanut mitään yön tapahtumista.  Poliisille Riina sanoi: ”Uskon, että minä olen raivon vallassa riitelymme seurauksena puukottanut Samia asunnossamme”.

Oulun käräjäoikeudessa syyttäjä vaati Riinalle rangaistusta ensisijaisesti tapon yrityksestä, toissijaisesti törkeästä pahoinpitelystä ja viimesijaisesti törkeästä vammatuottamuksesta.  Riina ja Sami saapuivat käräjäoikeuteen käsi kädessä ja sulassa sovussa.  Käräjäoikeus katsoi Riinan syyllistyneen vain huolimattomuuteen ja tuomitsi 24.5.2012 Riinan törkeästä vammantuottamuksesta neljän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, ”kun ei voitu sulkea pois sitä tapahtumainkulkua, että Riina oli pitänyt teräasetta kädessään ja Sami oli suuttuneena noussut vauhdikkaasti sängyn reunalta, jolloin veitsi oli tunkeutunut Samin rintakehän läpi”.

Rovaniemen hovioikeus tuomitsi 17.5.2013 Riinan tapon yrityksestä kolmen vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.  

Korkein oikeus ratkaisi asian 27.10.2014 äänin 3 – 2: enemmistö oli samaa mieltä kuin käräjäoikeus, vähemmistö samaa mieltä kuin hovioikeus.  Näin ollen Riina selvisi vain neljän kuukauden ehdollisella tuomiolla.

KKO:n enemmistö kirjoitti tuomioon laajat ja yksityiskohtaiset perustelut, vähemmistö hieman lyhyemmät.  Enemmistön ratkaisu päättyi näin:

”47. Korkein oikeus toteaa syyttäjän ensisijaisen ja toissijaisen syytteen hyväksymisen edellyttävän, ettei asiassa jää varteenotettavaa epäilyä Riina A:n syyllistymisestä tapon yritykseen tai törkeään pahoinpitelyyn. Sami B:n kertomuksen uskottavuutta edellä kerrotuin tavoin arvioituaan Korkein oikeus katsoo johtopäätöksenään esitetystä näytöstä, että Sami B:n kertoma tapahtumainkulku on varteenotettava vaihtoehto syytteen mukaiselle tapahtumainkululle. Näin ollen Riina A:n syyllistymisestä tahalliseen rikokseen jää varteenotettava epäily ja tahallista rikosta koskevat syytteet on hylättävä.

Tämä oli siis kolmen oikeusneuvoksen ratkaisu.  Vähemmistöön jääneet kaksi oikeusneuvosta totesivat: ”Katsomme, ettei veitsellä lyönnistä jää varteenotettavaa epäilyä.”

Enemmistön seikkaperäiset perustelut ovat älykkäiden ihmisten vilpitöntä pohdiskelua, mutta enpä minä allekirjoittaisi niitä.  Mitenkähän asiassa olisi käynyt, jos Sami olisi pitänyt kiinni siitä, että se oli se pahuksen katti?  Tuomareiden arvioitavana olisi silloin ollut Samin kertomus kissasta ja Riinan täydellinen muistamattomuus.  Asiassa olisi kai jäänyt ”varteenotettava epäily” kissan osuudesta, joten Riina olisi selvinnyt täysin ilman rangaistusta.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

SÄHKÖSAVUKKEIDEN HAITAT: FIRST HAND, SECOND HAND, THIRD HAND

Sähkösavukkeita kaupataan terveellisinä tuotteina: voit hengittää vaaratonta vesihöyryä, sähkösavukkeista ei erity vaarallista ympäristösavua.  Nykyisistä verkkomainoksista voidaan poimia seuraava esimerkki:

”Sähkötupakka on ainoa tupakoinnin lopettamisen väline, joka luo tupakoinnin elämyksen, mutta säästää käyttäjänsä tupakansavun sisältämältä n. 4 000 haitalliselta aineelta. Nikotiinia sisältävän sähkötupakan käyttö tyydyttää niin henkisen, fyysisen kuin sosiaalisenkin tarpeen. Sähkötupakan käyttö on noin 80 prosenttia perinteistä tupakointia halvempaa. Sähkötupakka ei savuta, joten se ei aiheuta vaaratilanteita eikä passiivisen tupakoinnin haittoja.”



Sähkösavukkeiden käyttäjät näyttävät kovasti uskovat näihin vakuutteluihin.  Se, joka niitä rohkenee ääneen epäillä, saa kiukkuisia vastineita.

Sähkösavukkeiden käyttäjän imemä höyry (”first hand smoke”) on varmasti vähemmän haitallista kuin tavallisten savukkeiden tupakansavu.  Sähkösavukkeista ei erity tervaa eikä häkää.

Sähkösavukkeiden höyry saattaa kuitenkin sisältää useita myrkkyjä: nikotiinia, formaldehydiä, nikkeliä, kromia, glyseriiniä, dietyleeniglykolia, propyleeniglykolia, nitrosamiineja ja akroleinia.  Sähkösavukkeiden kohderyhmänä ovat erityisesti nuoret.  Tämän vuoksi niiden nesteisiin on sekoitettu makuaineita: vaniljaa, suklaata, melonia, omenaa, kirsikkaa, mentholia ym.  Nämä ovat haitattomia aineita syötyinä, mutta keuhkojen kautta nautittuina luultavasti haitallisia.

Sähkösavukkeet aiheuttavat nikotiiniriippuvuutta, joka luokitellaan lääketieteessä krooniseksi taudiksi.  Osa sähkösavukkeiden myrkyistä on karsinogeeneja, siis syöpää aiheuttavia.  Nikotiinihöyry vahingoittaa lisäksi sydäntä ja verisuonia ja kohottaa sydäninfarktien vaaraa.  Raskaana olevien naisten tulisi välttää sähköhöyryä siksi, että se saattaa vahingoittaa raskauden kehittymistä ja sikiötäkin.  Lievempiä haittavaikutuksia ovat silmien, nenä ja nielun ärsyyntyminen.

Sähkösavukkeidenkin käyttäminen on tämän mukaan terveydelle haitallista ja jopa hengenvaarallista.

On todennäköistä, että myös sivulliset voivat kärsiä sähkösavukkeista.  Ilmaan levinnyt myrkyllinen höyry (”second hand smoke”) saattaa aiheuttaa samoja terveyshaittoja kuin sähkösavukkeen imeminen.  Markkinoinnissa esitetyt väitteet passiivisen tupakoinnin haitattomuudesta eivät pidä paikkaansa; tästä on jo tieteellistä tutkimusnäyttöä.  Ja sama koskee erinäisiin pintoihin tarttunutta nikotiinihöyryä (”third hand smoke”).  Sähkösavukkeen myrkyt tarttuvat kankaisiin, huonekaluihin, seiniin, lattioihin, puuhun ja jopa ikkunoihin, joista ne voivat erittyä ihmisten, varsinkin lasten, haitoiksi.

Sähkösavukkeista puhuttaessa monet vertaavat niitä tavallisiin savukkeisiin ja korostavat sähkösavukkeiden paremmuutta.  Sähkösavuke olisi varmasti hyödyksi, jos Suomen kaikki lähes miljoona tupakoitsijaa siirtyisivät yhdellä kertaa sähkösavukkeisiin.  Tavalliset savukkeet katoaisivat silloin yhteiskunnasta kokonaan.  Sähkösavukkeet eivät kuitenkaan ole tulossa perinteisten savukkeiden tilalle, vaan kyseessä on uusi nikotiinituote, jonka avulla tupakkateollisuus saa itselleen nuoria nikotiiniriippuvaisia asiakkaita.  Nämä asiakkaat alkavat sitten usein polttaa sähkösavukkeiden ohella perinteisiä savukkeita.

Sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan tupakkalain kokonaisuudistusta.  Olisi paikallaan, että sähkösavukkeet otettaisiin samaan sääntelyyn kuin varsinaiset tupakkatuotteet.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

TUOMAREIDEN YLLÄTTÄVÄÄ ITSEKRITIIKKIÄ

I  YLE-UUTISTEN  OIKEUSLAITOSKYSELY

YLE Uutiset julkisti 9.10.14 tuomareille suunnatun kyselyn oikeudenkäyntiasiamiehistä.  Tuomareiden mukaan asiamiesten ammattitaito on usein heikko varsinkin riita-asioissa.  Tämä koskee muun muassa asuntokappoja ja urakkaa.  Lisäksi asiamiehet laskuttavat päämiehiään liikaa työnsä kehnoon laatuun nähden.

Onko tuomareilla varaa muiden arvostelemiseen?  Sitä ovat minulta kyselleet eräät juristit ja maallikotkin.  Kyselyiden perustana on tuore kirjani ”Kovaa peliä”, jossa arvostelen tuomareita suorasukaisesti.  Olen todennut, että tuomareiden ammattitaito riita-asioissa on usein kelvoton ja että he jopa tekevät tahallisia virkarikoksia.   

Vastatessaan YLE Uutisten kyselyyn eräät tuomarit ovat tulleet tunnustaneeksi todeksi erinäisiä väitteitäni.  Käsittelen seuraavassa muutamia näistä tuomareiden lipsahduksista ja vertaan niitä ”Kovaa peliä” -kirjaani.


II  KÄRÄJÄTUOMAREIDEN  JA  HOVIOIKEUSTUOMAREIDEN  VASTAUKSET

A.    Ratkaisujen tekeminen ”hatusta”

Lähes puolet Yle Uutisten laajaan kyselyyn vastanneista tuomareista kertoi, etteivät he kiireen takia ehdi perehtyä käsiteltävään asiaan riittävästi.  Tuomareiden vastauksissa on muun muassa seuraava kommentti: ”En jaksa keskittyä. Ajatus seisoo ja lähimuisti pätkii.”

Tässä tuomarit paljastavat aika huolettomasti totuuden erittäin vakavasta asiasta.  Kun tuomari ei perehdy oikeudenkäynnin aineistoon, hän tekee ratkaisunsa pääasiassa luulojensa nojalla eli ”hatusta”.  Syynä tähän on varmastikin usein kiire, mutta on syynä monesti myös laiskuus, välinpitämättömyys ja ylimielisyys.  Kun ratkaisu tehdään jutun aineistoon perehtymättä, kyse on tahallisesta virkarikoksesta.  Tuomarit rikkovat oleellisella tavalla kaikkein keskeisimpiä oikeussäännöksiä.

Kerron muutaman esimerkin ”Kovaa peliä” kirjastani. 

Ajoin vuosina 1994 – 2001 asianajaja Heikki Salon kanssa väärän valan syytettä anatomian professori Ismo Virtasta vastaan.  Virtanen oli tupakkayhtiöiden todistajana kertonut valansa nojalla, ettei tupakka aiheuta syöpää, vaan pikemminkin ehkäisee sitä.  Virtasen todistajankertomuksessa oli runsaat 70 väärää ja vääristelevää viittausta lääketieteen kirjallisuuteen ym.  Juttu päättyi Helsingin käräjäoikeudessa 2 – 2, ja kun äänet menivät tasan, syytteet hylkäävä kanta tuli käräjäoikeuden tuomioksi.  Valitimme Helsingin hovioikeuteen, jossa jutun saivat ratkaistavakseen hovioikeudenneuvokset Immo Nikula, Martti Harsia ja Eero Arvo

Soitin hovioikeuden esittelijälle ja kysyin aikataulua. Asia tulikin kerralla selväksi:
Ei me ruveta sitä tutkimaan. Suullista käsittelyä ei järjestetä.

Nauhoitin puhelun ja muutamat juristit kävivät kuuntelemassa sen. Kommentit olivat tätä laatua:
Eivät viitsi lukea. Se nyt ei ole yllätys.
– Olipa rehellistä tekstiä. Hovioikeus ei yleensä ilmaise totuutta näin suorasukaisesti.
– Kun asia lyödään läskiksi, on hyvä sanoa se suoraan etukäteen.

Hovioikeudesta saatiinkin sitten tuomio, jonka sisällön suorasukainen esittelijä oli paljastanut etukäteen: ”Käräjäoikeus ei ole löytänyt Virtasen lausumista perättömyyksiä tuomiosta ilmenevin perusteluin. Hovioikeus katsoo käräjäoikeuden perusteluihin viitaten, että syytä käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ei ole.”

Käräjäoikeus ei löytänyt eikä hovioikeus viitsinyt etsiä.  Hovioikeudenneuvoksilla Nikula, Harsia ja Arvo ei ollut mitään moraalia.  Neuvokset eivät viitsineet tutkia edes 2 – 2 päättynyttä juttua.  Laiskuutensa takia he syyllistyivät törkeään virka-aseman väärinkäyttämiseen.

Eikä näiden hovioikeudenneuvosten tyriminen tähän rajoittunut.  Professori Ismo Virtasen väärän valan juttuun liittyi myös kysymys siitä, joutuuko asianomistajan asiamies vastuuseen oikeudenkäyntikuluista.  Vaikka hovioikeuden jäsenet eivät viitsineet tutkia professori Ismo Virtasen väärän valan juttua, he tekivät kuitenkin ratkaisun tähän juttuun liittyvistä oikeudenkäyntikuluista.  He velvoittivat 31.12.1998 minut ja Heikki Salon maksamaan Ismo Virtasen oikeudenkäyntikuluja 324 104 markkaa.

Nikula, Harsia ja Arvo perustelivat tuomiotaan sillä, että kun Taimi Aho ja Asko Aho eivät voineet maallikkoina ratkaista, kannattaako syytettä jatkaa, hovioikeus ”katsoi”, että ratkaisun olivat tehneet asiamiehet Aurejärvi ja Salo. Tämä perustelu oli täysin päätön. Asianosaiset käyttävät lakimiehiä juuri siitä syystä, että nämä kykenevät arvioimaan jutun menestymismahdollisuudet.

Korkein oikeus vapautti meidät 20.6.2001 kuluvastuusta äänin 3 – 2.  Vähemmistöön jääneet oikeusneuvokset Eeva Vuori ja Liisa Mansikkamäki olisivat pysyttäneet kuluvastuun, koska ”Aurejärven ja Salon on viimeistään virallisen syyttäjän luopuessa syytteestä täytynyt tulla tietoisiksi asiassa esitettyjen rangaistusvaatimusten ilmeisestä perusteettomuudesta”.   Vuori ja Mansikkamäki siis vaihtoivat kulutuomion eteen paremman perustelun.  Selitin asian eräille juttua seuraaville ihmisille näin:

– Ajatellaanpa, että hovioikeus olisi antanut järjettömän tuomion: ”Aurejärvi ja Salo ovat sylkäisseet kadulle, jonka vuoksi hovioikeus tuomitsee heidät vankeuteen elinkaudeksi.”

– Vuori ja Mansikkamäki toteaisivat, ettei kadulle sylkäisemisestä voida tuomita elinkautista. He säilyttäisivät lopputuloksen, mutta vaihtaisivat sen eteen toisen perustelun: ”Aurejärvi ja Salo ovat syyllistyneet murhaan, jonka vuoksi tuomitsemme heidät elinkautiseen vankeuteen.” Tässä tapauksessa tuomio olisi lain mukainen sikäli, että murhasta tosiaan on tuomittava elinkautinen. Vika olisi vain siinä, että emme ole tehneet murhaa. 

Minä sanoin Heikki Salolle:
– Mistäs Vuori ja Mansikkamäki tiesivät, että kaikki Ismo Virtaseen kohdistetut 70 rangaistusvaatimusta olivat ilmeisen perusteettomia? Eiväthän nämä rouvat ole lukeneet Virtasen jutun papereita, joita oli yhteensä yli 5.000 sivua.

Kun korkein oikeus ei antanut valituslupaa professori Virtasen väärän valan juttuun, sitä ei tutkittu korkeimmassa oikeudessa ollenkaan.  Jutun kaikki 22 pöytäkirjaa olivat esittelijän huoneessa, kunnes ne valitusluvan hylkäämisen jälkeen siirrettiin arkistoon.  Aineistoa ei lukenut läpi edes esittelijä, Vuoresta ja Mansikkamäestä puhumattakaan.

Tuomareiden elämän mukavuuksiin kuuluu mahdollisuus tehdä tahallista vääryyttä. Jos katsotaan lakia, niin Eeva Vuori ja Liisa Mansikkamäki syyllistyivät törkeään virka-aseman väärinkäyttämiseen, josta rangaistuksena olisi ollut viraltapano ja vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Syytteitä olisi pitänyt käsitellä valtakunnanoikeudessa ja syyttäjänä olisi ollut oikeuskansleri. Ajatus tällaisesta prosessista Suomen oikeuslaitoksessa oli ja on mahdoton.

Seuraava esimerkki voidaan ottaa vuosien 2005 – 2010 kevytsavukejutusta.  Otan kirjastani sitaatin:

”Juttu tuli vireille 4.3.2005. Käräjätuomari Elina Haapasalo otti kiireettömän tahdin. Hän piti ensimmäisen neuvottelun 31.10.2006. Osapuolet olivat antaneet hänelle yhdeksän kirjallisista lausumaa ja suuren määrän kirjallisia todisteita. Kantajien todisteita oli yli 1 000 ja vastaajien yli 500. Kun astuimme käräjäsaliin, saimme heti nähdä, että todisteet olivat hyllyllä pahvilaatikoissa. Haapasalo ei tiennyt todisteiden sisältöä, mutta hän tiesi sen, että niitä oli ”liikaa”. Kantajien olisi otettava suuri osa pois. Kantajien näyttöä olisi ”kevennettävä” ja ”supistettava”. Haapasalon mukaan oikeudenkäynti koski ”tupakointia”.
Haapasalo ei osannut asiaa yhtään. Hän totesi, että korkeimman oikeuden vuoden 2001 tuomio Pentti Ahon jutussa oli ”fakta”, johon osapuolten tulisi ottaa kantaa. Alkoi jo näyttää huonolta. Osapuolet olivat käsitelleet KKO:n tuomiota perusteellisesti kaikissa kirjelmissään, ensiksi haastehakemuksissa ja sen jälkeen kahdeksassa muussa kirjelmässä. Haapasalo ei tiennyt tätä. Neuvottelun jälkeen kirosimme asianajajien huoneessa:
– Haapasalo ei ole edes selannut jutun aineistoa. Prosessi on kestänyt puolitoista vuotta eikä puheenjohtaja tiedä mitään.
– Mutta miten se voi olla niin tyhmä. Onhan se nyt selvää, että KKO:n tuomiota on käsitelty. Sen verran rouvan olisi pitänyt ymmärtää ilman lukemistakin.”

Käräjätuomari Elina Haapasalo ei perehtynyt oikeudenkäynnin aineistoon jutun valmisteluvaiheessa eikä koskaan sen jälkeenkään.  Lokakuussa 2008 hän uhrasi pari päivää lyhyen tuomion töhertämiseen ja antoi sen asianosaisille 10.10.2008.  Otetaanpa pari suoraa lainausta siitä, mitä sanon kirjassani käräjätuomari Elina Haapasalosta:

”Olin nähnyt oikeuslaitoksessa paljon vääriä ratkaisuja, joista osa oli tahallisia, mutta näin suoraa ja raakaa epärehellisyyttä en ollut ennen kohdannut.”
”Haapasalo olisi ansainnut virasta erottamisen ja vankeusrangaistuksen.”


A.     Tuomioiden laatu

Joku käräjätuomareista antoi seuraavan vastauksen:

”Olen tehnyt noin 2,5 pääasiaratkaisua per tosiasiallinen työpäivä! Panosta siinä sitten laatuun itseä uuvuttamatta ja perhettä unohtamatta.”

Yksi käräjätuomareista oli suorasanainen:

”Työtä joutuu tekemään juosten kusten. Haluaisin tehdä työtäni paremmin ja erityisesti kirjoittaa parempia perusteluja. En ole vuosiin lukenut kokonaista alani oppikirjaa kannesta kanteen taikka lainuudistuksen hallituksen esitystä kokonaan. Oikeuslähteisiin perehtyminen tapahtuu asiasanojen ja sisällysluetteloiden perusteella ja netissä hakusanoilla.”

Joku hovioikeuden tuomari taas kirjoitti näin:

”Työmäärä on täysin kohtuuton, jos yrittää pitää ratkaisujen tason muutoksenhakutuomioistuimelta edellytettävällä tasolla.”

Nämä toteamukset sisältävät pitkälle menevää itsekritiikkiä.  Sekä käräjä- että hovioikeuksista saadaan silloin tällöin täysin ala-arvoisia ratkaisuja ja niitä saadaan joskus jopa korkeimmasta oikeudestakin.  Ajoin vuosina 1988 – 2001 tuotevastuukannetta kahta tupakkayhtiötä vastaan.  Korkein oikeus hylkäsi kanteen 7.6.2001 äänin 4 – 1.  Kuvaan kirjassani tuomiota näin:

”Oikeusneuvokset Kari Kitunen, Antero Palaja, Eeva Vuori ja Liisa Mansikkamäki vääristelivät tupakan koko historian pyrkiessään kirjoittamaan tuomion niin, ettei kukaan voisi tulevaisuudessakaan vaatia tupakkayhtiöiltä vahingonkorvausta. Samalla he vääristelivät osan Suomen yleistä historiaa. Tupakka on vuosina 1941–1986 tappanut meillä yli 200.000 ihmistä ja vuosina 1986–2001 yli 70.000 ihmistä, johon nähden tupakka on ansainnut paikan yleisessäkin historiankirjoituksessa.  Minä olisin mielelläni potkaissut Kitusen, Palajan, Vuoren ja Mansikkamäen pois tuomarinvirasta ja passittanut heidät vankilaan.”

”Lakimiehet kiinnittivät huomion myös siihen, että tuomio oli perusteltu epärehellisesti. Siitä eivät ilmenneet kanteen todelliset hylkäämissyyt. KKO:n olisi pitänyt sanoa nimenomaisesti, että kanne hylättiin, koska tupakkajutut eivät kuulu tuomioistuimiin. Edelleen KKO:n olisi pitänyt ilmoittaa, että KKO halusi estää myös tulevat kanteet tupakkayhtiöitä vastaan. Hylkäämissyynä olisi pitänyt mainita myös se, että tällaista kannetta ei ollut hyväksytty muissa Pohjoismaissa. Kun Thomas Wilhelmsson ja Matti Rudanko julkaisivat uuden laitoksen kirjastaan ”Tuotevastuu”, he totesivat hylkäyssyyn olleen siinä, että KKO halusi estää uusien tupakkakanteiden vyöryn. Jos Wilhelmssonin ja Rudangon arvio on oikea, KKO:n tuomarit Kari Kitunen, Antero Palaja, Eeva Vuori ja Liisa Mansikkamäki syyllistyivät vakavaan virkarikokseen. Lain mukaan tuomiot on perusteltava rehellisesti ja niissä on kerrottava jutun todelliset ratkaisukriteerit. Kaikesta päätellen Wilhelmssonin ja Rudangon arvio on oikea.  Siitä olisi pitänyt seurata, että Kitunen, Palaja, Vuori ja Mansikkamäki olisi erotettu viroistaan ja lähetetty vankilaan.”

Edellä mainitussa kevytsavukejutussa käräjätuomari Elina Haapasalo antoi 10.10.2008 täysin ala-arvoisen tuomion.  Otetaan esimerkiksi ympäristön tupakansavua (YTS):

”Kantajat olivat hengittäneet sekä omista savukkeista syntynyttä ympäristösavua että muiden tupakoitsijoiden tuottamaa savua. Suomalaisten lääkäritodistajien mukaan tästä oli tullut huomattavasti lisäkuormitusta. Kun kantajat itse polttivat askin eli 20 savuketta päivässä, YTS sai aikaan viiden savukkeen lisäkuorman. Vahingoista 1/5 oli siten YTS:n aiheuttamaa.

Haapasalo kirjoitti:

”Todistelulla on selvitetty, että kantajan oman tupakoinnin aiheuttama altistus sairastua keuhkosyöpään on vähintään 1.000 prosenttia, kun taas YTS:n aiheuttama altistus on 10–20 prosenttia. YTS:n altistava vaikutus on siten ollut kantajan kohdalla häviävän pieni.”

– Vähintään 1.000 prosenttia! Voi jumalauta. Olen tähän saakka pitänyt sitä vain tyhmänä, mutta sehän on täyshullu.”

Kevytsavukeoikeudenkäynti jatkui sen jälkeen Helsingin hovioikeudessa, jossa tuomareina olivat Tapio Vanamo, Anja Antila ja Esa Hakala.  Hovioikeus hylkäsi kanteen 31.5.2010 joka yksityiskohdaltaan.  Kirjaani sisältyy asiasta muun muassa seuraava kuvaus:

”Pohdittavaksi tulivat Vanamon motiivit. Entinen kommunisti oli asettunut kansainvälisen suurpääoman puolelle pientä ihmistä vastaan.  Emme me mitään motiivia keksineet. Osasyynä väärään tuomioon oli varmaankin Vanamon heikko ammattitaito, joka paistoi läpi tuomion alusta loppuun. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy. Varsinkaan tuotevastuulain esitöiden sivuuttamista ei voida panna pelkästään osaamattomuuden tiliin.  Kyse oli tahallisesta vääryyden tekemisestä.

Vuonna 2012 Jarmo Ellonen ja Michael Saarikoski julkaisivat 124-sivuisen kirjan, jossa Vanamon tekemä tuomio käydään kokonaisuudessaan läpi.  Tuomio eteni virheestä virheeseen ja päättömyydestä päättömyyteen.  Ellonen ja Saarikoski totesivat Vanamon ymmärtäneen koko asian maallikkomaisesti päin mäntyä.  Myöhemmin monet siviili- ja kauppaoikeuden professorit tutustuivat asiaan ja jokainen oli sitä mieltä, että Vanamon tuomiosta oikeustieteen ylioppilaan tenttivastauksena olisi annettu nolla pistettä.  Mutta Vanamo oli nyt oikeustieteen kandidaatti ja siinä asemassa, että pystyi katkaisemaan Suomen oikeushistorian tärkeimmän oikeudenkäynnin etenemisen.  Nollan arvoisella ratkaisulla oli tällainen merkitys Suomen oikeuslaitoksessa.”

III  VIRKARIKOSTEN  TUNNUSTAMINEN

Tuomioita ei periaatteessa saisi tehdä oikeudenkäynnin aineistoon perehtymättä eivätkä tuomiot saisi olla sisällöltään niin päättömiä, etteivät ne mahdu täysijärkisen harkintavallan puitteisiin.  Tällaista kuitenkin sattuu käytännössä, rikosjutuissa harvoin, riita-asioissa useammin.  Tuomarit voivat vapaasti menetellä näin, mutta silloin he syyllistyvät rikokseen.  Kyseessä saattaa olla jopa törkeä virka-aseman väärinkäyttäminen.  Kyseessä on rikos vain periaatteessa; käytännössä tuomarit eivät saa vääryyden tekemisestä mitään rangaistusta eivätkä edes syytettä.

Edellä mainitsemani esimerkit on otettu kirjastani ”Kovaa peliä” ja ne koskevat tupakkaoikeudenkäyntejä.  Kyseessä ovat ääritapaukset, mutta tuomareiden ammattitaito riita-asioissa on usein muutenkin kehno.  Joudun siviilioikeuden professorina jatkuvasti tekemisiin tämän ilmiön kanssa.  Jos jollakin on toiselta siviiliperusteinen saamisoikeus, johon liittyvä juridiikka on monimutkaista, varoitan yleensä lähtemästä käräjäoikeuteen.  Vaikka vaade olisi täysin oikea, käräjäoikeus saattaa hylätä kanteen ja velvoittaa kantajan vielä maksamaan vastaajan oikeudenkäyntikulutkin.  Ja jos siviiliperusteinen kanne on hylätty käräjäoikeudessa, varoitan kantajaa: hovioikeudesta tulee vain ”ei syytä muuttaa käräjäoikeuden perusteluin” ja lisää väärin tuomittuja oikeudenkäyntikuluja.

Ei tälle voi mitään.  Mutta toisaalta tuomarit eivät voi mitään sille, että minä arvostelen heitä ja käytän todella tylyä kieltä.  ”Kovaa peliä” -kirjassani kerron, että erinäiset nimeltä mainitsemani tuomarit ovat tehneet täysin vääriä ratkaisuja ja että he ovat tehneet niitä paitsi tyhmyyttään ja ammattitaidottomuuttaan, myös tahallisesti.  Totean, että he ovat syyllistyneet törkeään virka-aseman väärinkäyttöön, josta on laissa säädetty seuraamukseksi virasta erottaminen ja vankeusrangaistus. 

Näihin nimeltä mainittuihin, virkarikoksia tehneisiin tuomareihin kuuluvat edellä tässä blogissa mainitsemani hovioikeudenneuvokset Immo Nikula, Martti Harsia ja Eero Arvo, oikeusneuvokset Kari Kitunen, Antero Palaja, Eeva Vuori ja Liisa Mansikkamäki, käräjätuomari Elina Haapasalo sekä hovioikeudenneuvokset Tapio Vanamo, Anja Antila ja Esa Hakala.  Heidän lisäkseen olen kirjassani luokitellut samaan vääryydentekijöiden joukkoon muun muassa käräjätuomari Aira Joensuun ja oikeusneuvosmiehet Eeva Pekkasen, Björn Hellmanin, Antero Nuoton ja Evi-Maija Prusilan

Tämä porukka on ”kunnostautunut” silmissäni vuosina 1988 – 2010.  Olen arvostellut heitä kirjoissani ”Erään murhan anatomia” (2004) ja ”Kovaa peliä” (2014) sekä sanomalehdissä, televisiossa ja blogeissa.  Tuomareiden vastaukset YLE Uutisten kyselyyn antavat tukea kritiikilleni. ”Työtä joutuu tekemään juosten kusten.”

Merkille pantavaa on myös se, että tuomarit eivät ole tehneet minua vastaan rikosilmoitusta kunnianloukkauksista.  Tällä vaikenemisellaan he ovat tavallaan tunnustaneet esittämäni kritiikin oikeaksi.  Käytännön lakimiesten piirissä arvosteluni on jo ehtinyt muuttua kiistämättömäksi totuudeksi.

Jatkan arvosteluani.  Oikeuslaitos kiinnostaa minua.  Arvostelu koskee tuomareiden herkkään hipiään, ja ehkäpä arvostelulla on jonkinmoinen vääryyksiä ehkäisevä vaikutuskin.

torstai 9. lokakuuta 2014

YKSIVÄRISET SAVUKERASIAT

I YKSIVÄRISET,  LOGOTTOMAT  JA  TUOTEMERKITTÖMÄT  RASIAT

Helsingin Sanomissa oli 26.9.14 pikku uutinen siitä, että Ranskassa valmistellaan lakia, jonka mukaan savukkeet olisi pakattava samanmuotoisiin ja yhdenvärisiin, oliivivihreisiin rasioihin.  Tällaiset rasiat (”plain packets”) ovat jo käytössä Australiassa ja ne ovat valmisteilla Norjassa, Isossa Britanniassa, Irlannissa ja eräissä muissa länsimaissa.  Tupakkayhtiöt käyttävät värikkäitä savukerasioita, logoja ja tuotemerkkejä savukkeiden myynninedistämiseen.  Tutkimuksissa on havaittu, että taitavasti suunnitellut rasiat houkuttelevat lapsia ja nuoria ja vähentävät varoitusmerkintöjen tehoa.  Tupakkayhtiöiden sisäisissä asiakirjoissa värikkäitä rasioita sanotaan ”hiljaisiksi myyntimiehiksi”. 

Tupakkateollisuus vastustaa kiivaasti rasioiden määräämistä yksivärisiksi; Australiassa British American Tobacco, Imperial Tobacco ja Philip Morris jopa haastoivat valtion oikeuteen perustuslain rikkomisesta, mutta hävisivät jutun elokuussa 2012.

Tilanne on sama Suomessa.  Tupakkalain kokonaisuudistus on valmisteilla ja suunnitelmissa on saada mukaan säännös yksivärisistä savukepakkauksista.  Uudistuksen pohjana on EU:n vuoden 2014 tupakkatuotedirektiivi ja sääntely pyritään toteuttamaan vuoteen 2016 mennessä.  Suomen tupakkamarkkinoita hallitsevat edellä mainitut BAT, Imperial ja Philip Morris ja ne yrittävät torjua värittömät rasiat.  Philip Morris Finland Oy on antanut tästä lausunnon sosiaali- ja terveysministeriölle 19.12.2012 ja Suomen Tupakkateollisuusliitto ry 7.2.2013.  Lausuntojen mukaan suunnitelma on ristiriidassa perustuslaissa suojattujen sanan- ja elinkeinovapauden kanssa.

Tupakan markkinointia on vaikea ymmärtää.  Luulisi, ettei rasioiden hohdokkuus vaikuta mitään, kun niissä kuitenkin on näkyvät varoitukset savukkeiden tappavuudesta.  Asiantuntijoita täytyy kuitenkin uskoa.  WHO:n mukaan rasioiden ulkoasulla on 1 – 2 %:n vaikutus tupakoinnin aloittamiseen.  Tämä tuntuu suurelta luvulta, mutta kai asia on niin päätellen myös siitä, että tupakkateollisuus uhraa niin suuria resursseja uudistuksen torjumiseen.  Kun tupakka Suomessa tappaa yli 5.000 ihmistä vuodessa, 1 – 2 %:n vaikutus merkitsisi 50 – 100 kuolemantapauksen vähennystä.


II  TUPAKAN  ERISKUMMALLINEN  SÄÄNTELY

Näyttää siltä, että savukerasiat määrätään meillä yksivärisiksi vuonna 2016.  Tupakkalakiin tulee silloin tästä erityissäännös.  Kuin näin tehdään, meillä rikotaan jälleen normaaleja lainsäätämis- ja soveltamisperiaatteita.  Asia on näin: tupakan myynninedistäminen on jo nyt kiellettyä tupakan markkinointirikoksena, josta rangaistukseksi on säädetty sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.  Tupakkalaissa on siis yleissäännös myynninedistämisen kieltämisestä, ja yleismuotoinen kielto koskee tietenkin kaikenlaista ja millaista tahansa myynninedistämistä.  Jos lakia sovellettaisiin normaalisti ja oikein, rikossyytteen laukaisisi heti faktanäyttö siitä, että tupakkayhtiöt tosiasiallisesti käyttävät myös savukerasioiden suunnittelua tuotteidensa kauppaamiseen.  Tätä faktanäyttöä ei ollut olemassa vielä tupakkalain voimaantullessa vuonna 1977 eikä pitkään aikaan sen jälkeenkään, mutta nyt näyttö on riittävä.

Tupakan sääntely on ollut tällaista jatkuvasti.  Tupakkalaissa on erinäisiä yleissäännöksiä, ja sitä mukaa, kuin tupakkayhtiöt ovat keksineet uusia markkinointikeinoja, lakia on paikattu erityissäännöksin.  Yhtiöillä on riittänyt kekseliäisyyttä muun muassa viranomaisten määräämien varoitusmerkintöjen vesittämiseen.  Tupakkalain yleissäännös lääkintöhallituksen varoituksesta savukerasioissa tuli voimaan vuonna 1978.  Sen jälkeen on annettu erinäisiä yksityissäännöksiä: varoitusmerkintää ei saa sijoittaa savukerasian pohjaan, merkintää ei saa laatia niin, että se irtoaa rasiaa avattaessa, merkintää ei saa painaa veromerkin päälle, kirjaimia ei saa laatia niin pieniksi, että ne voidaan lukea vain suurennuslasilla, merkintä ei saa liimata läpinäkyvään kelmuun jne.

Varoitusmerkinnöistä on käyty vuosikymmeniä tällaista kamppailua – turhaan.  Kamppailu olisi ollut turhaa, jos tupakkayhtiöihin olisi sovellettu oikeussääntöjä normaalilla tavalla.  Kun lakiin otettiin vuonna 1978 säännös varoitusmerkinnästä, tätä säännöstä olisi pitänyt tulkita järjen mukaan.  Säännös tähtäsi kuluttajien varoittamiseen, ja jos tupakkayhtiöt laativat varoituksen näkymättömäksi, ne rikkoivat lakia.  Jokaisesta yksittäisestä rikkomuksesta olisi pitänyt nostaa syyte ja antaa tuomio tupakkalain rikkomisesta.

Näin lakia yleensä sovelletaan.  Otetaan esimerkiksi henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset, joita kaikkia säännellään yleisnormein.  Sikäli kuin niiden rikkomiseen ilmenee jokin uusi tai erikoinen menettely, sitä ei kielletä yksittäissäännöksellä, vaan se luokitellaan vanhan yleissäännöksen piiriin.  Kun meillä ilmaantuivat ensimmäiset rikosjutut HI-viruksen tartuttamisesta, tapauksiin alettiin soveltaa tappoa ja törkeää pahoinpitelyä koskevia vanhoja yleissäännöksiä eikä rikoslakiin suinkaan lisätty säännöstä, jonka mukaan ”HI-viruksen tietoinen tartuttaminen toiseen ihmiseen on rangaistavaa”.

Helsingin Sanomissa oli siis 26.9.14 pikku uutinen tupakan myyntikeinosta, joka Suomessa johtaa 50 – 100 ihmisen vuosittaiseen kuolemaan.  Jos joku muu elinkeinonharjoittaja syyllistyisi rahaa saadakseen tällaiseen menettelyyn, hänet tuomittaisiin murhasta elinkaudeksi vankeuteen.

maanantai 6. lokakuuta 2014

KUNNIANLOUKKAUSTEN DEKRIMINALISOINTI

I  OIKEUSLAITOKSEN  RESURSSIPULA

Oikeuslaitos ei ehdi käsitellä kunnianloukkausjuttuja.  Vuonna 2013 poliisille tehtiin kunnianloukkauksesta yli 5.000 rikosilmoitusta, joista vain 150 johti syytteeseen.  Valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen mukaan tavalliset kunnianloukkaukset olisi dekriminalisoitava ja vain törkeät kunnianloukkaukset jätettävä rikoksina rangaistaviksi.  Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on todennut asian olevan pohtimisen arvoinen.  Ylikonstaapeli Marko Forss, joka toimii Helsingin nettipoliisina, pitää rangaistavien kunnianloukkausten supistamista välttämättömänä.

Uudistus on tarpeen.  Muodollisesti voimassa oleva laki, jota ei voida toteuttaa, on vain kiusaksi sekä loukatuille asianomistajille että oikeuslaitokselle.  Ihmiset tekevät rikosilmoituksia monenlaisista kunnianloukkauksista, odottavat vihaisina useita kuukausia tutkinnan alkamista, pettyvät ja katsovat kärsineensä vääryyttä.


II  KUNNIANLOUKKAUKSEN  SÄÄNTELY

Perusmuotoisesta kunnianloukkauksesta säädetään rikoslain 24 luvun 9 §:ssä näin:

”Joka

1) esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, taikka

2) muuten kuin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla halventaa toista,

on tuomittava kunnianloukkauksesta sakkoon.”

Kunnianloukkauksen rangaistusta lievennettiin vuoden 2014 alusta lähtien; tätä ennen enimmäisrangaistuksena oli kuusi kuukautta vankeutta.  Vuoteen 2000 saakka kunnianloukkaukset jaettiin herjauksiin ja solvauksiin.  Herjaukseen syyllistyi se, joka perättömästi sanoi toisen syypääksi nimettyyn rikokseen tai muuhun sellaiseen tekoon, joka voi saattaa hänet halveksimisen alaiseksi tai haitata hänen menestystään.  Solvaukseen oli syypää se, joka muulla tavalla loukkasi toista häväisevällä lauseella, uhkauksella tai muulla halventavalla teolla. 

Herjaaja sanoi perättömästi: ”Naapurin mies lyö joka päivä vaimoaan.”

Solvaaja sanoi: ”Naapurin mies on täysi hunsvotti.”

Ylikonstaapeli Marko Forssin mukaan kriminalisointia olisi kavennettava niin, että rikoslain ulkopuolelle jätettäisiin pääasiassa solvaustyyppiset nimittelyt. 

Sikäli kuin lakia muutetaan, törkeät kunnianloukkaukset olisi jätettävä yhä rangaistaviksi.  Kaiken tyyppisiä kunnianloukkauksia ei olisi järkevää dekriminalisoida eikä sellainen sääntely olisi mahdollinenkaan, sillä kunnian turva kuuluu perustuslaissa säädettyihin ihmisoikeuksiin.  Törkeästä kunnianloukkauksesta säädetään rikoslain 24 luvun 10 §:ssä: Jos perusmuotoisessa kunnianloukkauksessa aiheutetaan suurta kärsimystä tai erityisen suurta vahinkoa ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä kunnianloukkauksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.


III  VAPAITA  SOLVAUKSIA

On mahdollista, että rangaistavia kunnianloukkauksia piankin ryhdytään karsimaan.  Ennen rikoslain muuttamista olisi syytä pohtia muutoksen konkreettista sisältöä.  Mitä dekriminalisointi merkitsisi elävässä elämässä?  Minkälainen toisen ihmisen loukkaaminen ei enää olisi rikoksena rangaistavaa?

Jonkinlaista johtoa tähän voitaisiin saada eräistä voimassa olevan lain säännöksistä.  Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on rikos, joka toteutuu, jos joku asettaa yleisön saataville viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella.

Samantapaisia kieltoluetteloita on muun muassa hyvän tavan vastaista markkinointia ja työsyrjintää koskevissa lainkohdissa.

Pelkkä toisen ihmisen solvaaminen ei täytä kansanryhmää vastaan suuntautuvan kiihottamisen eikä markkinoinnin tai työsyrjinnän tunnusmerkistöjä.  Nykyisen lain mukaan näissä lainkohdissa mainitut solvaukset täyttävät yleensä kunnianloukkauksen kriteerit.  Perusmuotoisen kunnianloukkauksen poistaminen rikoslaista merkitsisi ilmeisesti sitä, etteivät tällaiset solvaukset olisi enää rangaistavia.

Kaikkein tavallisin kunnianloukkaus rikoslain koko voimassaoloaikana on kai ollut naisen nimittäminen ”huoraksi”.  Huorittelu ilmeisesti siirtyisi kunnianloukkausten historiaan, osittain siksikin, että se on kärsinyt täyden inflaation varsinkin nettikirjoituksissa.  Tämä koskisi myös synonyymeja ”lutka”, ”portto” ym.  Ja samaan kategoriaan kuuluisi myös ”homo” erilaisine synonyymeineen.  ”Pedofiili” sitä vastoin merkitsisi yleensä törkeää kunnianloukkausta.

Ulkonäköä koskevat ilkeydet jäisivät nekin enimmältään rikoslain ulkopuolelle.  Toisesta ihmisestä saisi siten ilman sakotusvaaraa käyttää kuvauksia ”läski”, ”pihtikinttu”, ”kaljupää”, ”pätkä” ym. ym.  Tällä alueella suomen kieli on hyvin rikas.  Mutta saisiko vammaisuudella irvailla?  Kyllä kai, vaikka se kuulostaa tosi rumalta.

Toisen ihmisen järjenlahjojen ja luonteen arvostelu ei sekään enää merkitsisi rikosta.  ”Hullu”, ”tyhmyri”, ”sekopää”, ”ääliö”, ”niljake”, ”kitupiikki”, ”tekopyhä”, ”kiero”, ”limanuljaska”, ”paskiainen” ja muut vastaavat kuvailut eivät enää täyttäisi kunnianloukkauksen tunnusmerkistöä.

Entä rasistiset tölväykset?  ”Neekeri”, ”mutakuono”, ”rättipää”, ”taatelintallaaja” ym.  Nämäkään eivät ilmeisesti enää yksittäisinä tölväyksinä olisi rikoksia.  Ja sama kai koskisi toisen haukkumista ”rasistiksi” ja ”fasistiksi”.

Huh !


IV  OIKEUSLAITOKSEN  ULKOPUOLELLA

Rikosvastuun poistaminen ei tekisi toisten ihmisten solvaamista sinänsä hyväksyttäväksi.  Ilkeydet eivät enää kuuluisi oikeuslaitokselle, mutta niitä voitaisiin käsitellä muualla.

Puuttumiskeinoksi on esitetty osapuolten välistä sovittelua, jota varten Suomessa on jo toimivia laajoja verkostoja.  Tuomioistuinsovittelu sitoisi oikeuslaitoksen voimavaroja, joten käyttöön olisi otettava ulkopuolisia sovittelutapoja.  Sovittelutoimistojen ohella sovittelun voisivat hoitaa myös koulu, nuorten vanhemmat, urheiluseurojen johto ja valmentajat ja monet muut olemassa olevat yhteisöt.  Ylikonstaapeli Marko Forssin kokemuksen mukaan poliisin puhuttelu on erittäin tehokas keino ja se tietysti on nopea ja kustannustehokas.

Ajatus toisten ihmisten solvaamisen vapauttamisesta tuntuu monissa tilanteissa pahalta ja lain muuttaminen radikaalilta.  Muutos ei kuitenkaan olisi käytännössä suuri, kun kerran valtaosaa kunnianloukkauksista ei nykyisinkään ehditä käsitellä rikoksina.

lauantai 27. syyskuuta 2014

KORKEIMMAN OIKEUDEN TUOMIO KOLARIPAIKALTA HÄIPYMISESTÄ

Korkein oikeus on 24.9.2014 antanut ratkaisun liikennerikkomukseen syyllistyneen itsekriminointisuojasta (KKO 2014:67).  Autoilija A oli 17.4.2009 pysäköinyt henkilöautonsa niin kömpelösti, että se oli osunut toiseen autoon ja aiheuttanut siihen naarmuja.  A oli poistunut paikalta.  Hän tuli rikkoneeksi tieliikennelakia kahdella tavalla.  Tieliikennelain 3 §:ssä säädetään:

”Tienkäyttäjän on noudatettava liikennesääntöjä sekä muutenkin olosuhteiden edellyttämää huolellisuutta ja varovaisuutta vaaran ja vahingon välttämiseksi.”

Tieliikennelain 59 § puolestaan kuuluu:

”Liikenneonnettomuuteen osallisen tienkäyttäjän on toisen osallisen tai onnettomuudessa vahinkoa kärsineen vaatimuksesta ilmoitettava nimensä ja osoitteensa sekä annettava tietoja tapahtumasta.
Milloin onnettomuudessa on joku kuollut tai vaikeasti loukkaantunut, siihen osallisen on ilmoitettava siitä ensi tilassa poliisille.
Jos omaisuutta on vahingoittunut eikä paikalla ole ketään, joka voi ottaa vastaan tietoja ja selvityksiä, onnettomuuden osallisen on viipymättä ilmoitettava tapahtumasta vahinkoa kärsineelle tai poliisille.”

A:n henkilöllisyys selvisi todistajan avulla, ja syyttäjä vei asian tuomioistuimeen.  Helsingin käräjäoikeus tuomitsi 17.8.2010 A:lle tieliikennelain 3 §:n ja 59 §:n nojalla kahdesta eri liikennerikkomuksesta yhteensä 15 päiväsakkoa.  Helsingin hovioikeus sitä vastoin hylkäsi 12.9.2011 syytteen ilmoitusvelvollisuuden laiminlyömisestä ja alensi rangaistuksen 10 päiväsakoksi.

Korkein oikeus antoi asiasta 24.9.2014 laajasti perustellun tuomion, joka päättyi näin:

”17. Ottaen huomioon lainkohdan tarkoitus ja ilmoitusvelvollisuuden sisältö onnettomuudesta ilmoittaminen olisi siten edellyttänyt sellaisten tietojen antamista, että A olisi itse asiassa joutunut samalla ilmiantamaan itsensä siitä liikennerikkomuksesta, johon hän oli syyllistynyt törmätessään autollaan toiseen autoon. Menettelemällä tieliikennelain 59 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla A olisi siten saattanut itsensä syytteen vaaraan. Hän ei myöskään ole voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että ilmoituksen perusteella saatuja tietoja voitaisiin käyttää häntä vastaan mahdollisesti nostettavassa rikosoikeudenkäynnissä, kun laissa ei ole sellaisen menettelyn estävää säännöstä. Myöskään se seikka, että kysymyksessä olevan kaltaisesta liikennerikkomuksesta yleensä tuomitaan hyvin lievä rangaistus, ei ole peruste syrjäyttää itsekriminointisuojaa.

18. Edellä on jo päädytty katsomaan, että oikeus olla ilmiantamatta itseään rikoksesta on osa perustuslain 21 §:ssä taattua oikeusturvaa. Tässä tapauksessa käsillä ei ole ollut sellaisia Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen kohdassa 13 tarkoitettuja seikkoja tai olosuhteita, joiden johdosta itsekriminointisuojan voitaisiin perustellusti katsoa kaventuvan tai väistyvän jonkin sitä tärkeämpänä pidettävän oikeuden turvaamiseksi. Siten oikeus olla ilmiantamatta itseään on peruste vapauttaa A siitä rikosoikeudellisesta vastuusta, joka on tieliikennelain avoimessa ja laaja-alaisessa 103 §:ssä säädetty myös lain 59 §:n 3 momentissa tarkoitetun ilmoitusvelvollisuuden rikkomisesta. A:n menettelyä ei näin ollen voida lukea hänen syykseen rikoksena.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kati Hidén, Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Jorma Rudanko ja Jarmo Littunen. Esittelijä Kari Vesanen.”

Oli arvattavissa, että tällainen ratkaisu saa aikaan kansalaisten mielenpurkauksia.  Sosiaalisessa mediassa on jo sanottu:
”Korkein oikeus on ihan samalla linjalla kuin kaikki muukin tässä yhteiskunnassa.  Kaikilla tuntuu olevan pelkästään oikeuksia. Velvollisuudet ja vastuunkanto tuntuvat olevan menneen talven lumia.”
”Epärehellisyyteen ja selkärangattomuuteen ei pitäisi kannustaa. Päinvastoin, yhteiskunnan tulisi kannustaa selkärankaiseen rehellisyyteen.  Jos meillä ei ole moraalia ja eettisyyttä, tarvitsemme poliisivaltion. Joka ei sekään toimi, jos lakien ja hyvien tapojen valvojilta itseltäänkin puuttuu rehellisyys ja selkäranka.”
”Täysin moraalitonta, jos vahingontekijä ei ole ilmoittautumisvelvollinen.  Kyllä
minun oikeusvaltioni koki taas melkoisen arvonalennuksen.”

”Hieman varomaton linjaus Korkeimmalta Oikeudelta näin täysin lainkäytön maallikon mielestä ! Tuohan antaa signaalia että voi paeta esim. yliajopaikalta !”

Korkeimman oikeuden ratkaisu on sinänsä ammattitaitoista työtä ja huolellisesti perusteltu.  KKO olisi kuitenkin voinut paremmin varoa antamasta kansalaisille väärää viestiä.  KKO:n mukaan vahingonaiheuttaja vapautuu tässä tapauksessa (vain) rikosoikeudellisesta vastuusta.  Tässähän asia on sanottu, mutta perusteluja olisi ehkä voitu laajentaa ottamalla mukaan pohdiskelua yleisistä kansalaisvelvollisuuksista, moraalista ja rehellisyydestä.  Oikeusjärjestyksessä tällaista menettelyä ei pidetä täysin sallittuna, vaikka ei seuraa rikosvastuuta.  

Voidaan ajatella, että kolaripaikalta luikahtamisesta seuraisi jonkinlainen siviilioikeudellinen vastuu.  Kolhitun auton omistaja voisi panna läheiseen lyhtypylvääseen ilmoituksen, jossa lupaa kohtuullisen palkkion sille, joka ilmoittaa tekijän henkilöllisyyden.  Tämän jälkeen luikahtaja voitaisiin kai velvoittaa korvaamaan autonomistajalle selvityskulut ja palkkion määrä.  Ei tämä taida olla kovin hyvä esimerkki, mutta se ehkä selventää sitä, että vastuuvapaus koskee pelkästään rikosvastuuta.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

ANNELI AUER

I  PEKKA  LEHDON  DOKUMENTTI

Viime keskiviikkona 17.9.esitettiin medialle elokuvateatteri Andorrassa Pekka Lehdon dokumentti ”Ulvilan murhamysteeri”.  Dokumentti on sikäli erikoinen, että se koskee keskeneräistä oikeudenkäyntiä.  Jukka S. Lahti puukotettiin 1.12.2006 kuoliaaksi kotonaan Ulvilassa.  Hänen leskensä Anneli Auer tuomittiin Satakunnan käräjäoikeudessa 12.11.2010 äänin 2 – 1 murhasta elinkaudeksi vankeuteen, Vaasan hovioikeus vapautti Auerin 1.7.2011 yksimielisesti, korkein oikeus palautti 19.10.2012 jutun käräjäoikeuteen, Satakunnan käräjäoikeus tuomitsi 12.12.2013 Auerin murhasta elinkautiseen jälleen äänin 2 - 1, asia on 1.9.14 lähtien jälleen Vaasan hovioikeudessa.  Pekka Lehto tehnee dokumenttiinsa jatko-osan, kun oikeudenkäynti vihdoin on saatu päätökseen. 

Yksi dokumentin pääesiintyjistä on Anneli Auer, jota ei ole tätä ennen juurikaan kuultu julkisuudessa.  Lehto ei anna oikeuslaitokselle hyvää arvosanaa tässä asiassa.  Oikeudenkäynnissä on ollut erinäisiä mutkia ja harhapolkuja, sivuraiteita ja turhuuksia, joihin on poltettu runsain mitoin veronmaksajien rahaa. 


II  HÄTÄKESKUSPUHELU  1.12.2006

Näytön arvioinnissa on keskeinen merkitys Anneli Aueriin puhelulla hätäkeskukseen.  Puhelu alkoi yöllä 1.12.2006 kello 2.43,22 ja kesti 4 minuuttia 18 sekuntia.  Dokumentissa kuultiin selkeänä ja kovaäänisenä hätäkeskuspuhelun nauhoitus.  Litteroituna puhelu meni näin:

Häke: Hätäkeskus.

Auer: Tääl o joku tappaja. Tulkaa nopeesti.
Häke: Mi, mikä.
Auer: Joku tuli ikkunast sisää.
Häke: Rauhotu, mikä paikkakunta?
Auer: ööh...Ulvila.
Häke: Ulvila, jooh.
Auer: (sanoo osoitteen)
Häke: Anteeks mikä?
Auer: (Sanoo tien)
Häke: Joo-o.
Auer: (sanoo numeron)
Häke: Onks tää omakotitalo?
Auer: On. 
Häke. Mitä siellä nyt tapahtuu?
Auer: Joku tuli ikkunast sisää ja hakkaa puukol mun miestäni. Muaki on hakattu.
Häke: Joku hakkaa puukolla.
Auer: Kyllä. Heti.
Häke: Kuka siel hakkaa puukolla, tunneksä sitä?
Auer: E-Ei se o pimeetä. Ma juoksi puhelimee ku ma pääsin. Löi muaki, tulee näköjää verta.
Häke: Joo.
Auer: Hei nopeesti.
Häke: Joo, laitan apua. Onks teillä monta siellä?
Auer: Meil o myös neljä lasta täällä.
Häke: Neljä lasta.
Auer: Kyllä.
Häke: Jaaha, odota hetki, mä meen hetkeks pois linjalta. älä sulje puhelinta, älä me pois.
Auer: En.  Nopeesti.  Kuuleksa ku mun mieheni huutaa?
Auer: Meni, lähtikse mies jo?
Auer: Onks joku tulossa jo?
Auer: Hei mun täytyy ny (huutaa lastaan). 
Lapsi: Niih.
Auer: Tuuksä tänne puhelimee?  Mä meen kattoo tonne. 
Lapsi: Mitä mä sanon?
Auer: Mä soitan poliisil, siel pyydettii et... Lähtisekse jo?
Auer: (Sanoo joko "mitäkö" tai "pitääkö")(huutaa raivokkaasti)
Auer: (_uole) (2-tavuinen sana, päällekkäin miehen valituksen kanssa 
Auer: Tuleeksielt kettää?
Lapsi: Hei, onksiel joku, tulkaa äkkii, mun iskä voi huonosti.

Lapsi: Iskä, älä kuole.
Auer: Hei, lopeta (huutaa todella raivokkaasti)  
Häke: Joo haloo.
Lapsi: Nii tulkaa äkkii, mun iskä voi huonosti, jooko.
Häke: Joo, sinne on apu jo tulossa. Osaakko sä, onks siel joku aikuinen paikalla nytte? 
Lapsi: Äiti.
Häke: Voisko äiti puhuu? 
Lapsi: Äiti tuu.
Lapsi: Nyt siel puhutaa taas.
Auer: Onksielt tulos joku?
Häke: Joo, mä oon apuu hälyttäny. Mä voidaan nyt, mä vähän kyselen lisätietoja. Mikä on tilanne nyt, apu on koko ajan tulossa.
Auer: Joo. Mä en tiedä mikä tyyppi se o, se.
Auer: Hajotti meiän ton, se takaovi, sil o mustat vaatteet. 
Häke: Joo, onks hän siel paikal viel?
Auer: Mä olen tääl, mä juoksin äske ulos, et mä meen sinne, se lähtee juoksee mun perää. Se meni takas ja se aikoo tapaa mun mieheni, se oli äske viel hengis.
Häke: Joo, missä se sun mies, mimmoses tilas se sun mies siel nyt on? 
Auer: Makaa siel lattial ja huus äske apua, nyt hiljeni. 
Häke: Sun mies hiljeni vai? 
Auer: Älä itke (lapsi) hei, siel.
Häke: Joo, sinne on apu koko ajan tulossa, onks sun mies nyt iha tiedottomana makaa vai?
Auer: Emmä tiedä, mä en oo, keittiös, mä en. Meneks mä kattomaa? 
Häke: Joo, mut missäs se tekijä nyt on, missä se tekijä täl hetkel on? 
Auer: No todennäkösest siel ellei lähteny ulos jo, mei makuuhuoneessa siis. 
Häke: Lähti ulos jo vai? 
Auer: En tiedä, siel hiljeni.
Häke: Jaaha.
Auer: (kysyy lapselta) Oliks se viel siel?
Lapsi: Joo, se lähti.
Auer: Se lähti jo vai?
Häke: Sano vähä tuntomerkkejä, mä voin sanoo poliisille, mustat vaatteet ja mitä muuta?
Auer: Mustat vaatteet, siin oli joku,sanotaa et vähintää 180 senttiä pitkä vähä, aika tukeva.
Häke: Joo.
Auer: Semmoset niinku mustat vaatteet, semmoset, ettei naamaa kokonaa näkyny. Iha vieraan näköne mulle.
Häke: Iha vieras.
Auer: Jooh  Hei tulkaa nopeesti. 
Häke: Joo, poliisi soittaa sul, me voidaan lopettaa  sitte. 
Auer: Onks tänne joku ambulanssi tulossa kans?
Häke: On ambulanssi on kans tulossa ja poliisi, mut me voidaan lopettaa ni poliisi soittaa. 
Auer: Joo.
Häke: Täst tavottaa täst sun numerosta, mistä sä soitat nyt. Me voidaan lopettaa, poliisi soittaa.
Auer: Joo. Selvä.
Häke: Joo, hei. 
Auer: Heihei. 
Tallennus päättyy: ”Naks”.

Nämä sanat erottuvat äänitteestä.  Lisäksi siitä kuuluu Jukka S. Lahden valitusta, kolahduksia ja vaikeasti tulkittavia ääniä. 

Hätäkeskuspuhelu muodostaa tärkeän osan näytöstä.  Se on sanasta sanaan alkuperäinen ja ensi käden tietoa.  Henkilötodistajilla ei voi olla tässä kovin suurta merkitystä, sillä heitä kuullaan nyt jo viidettä kertaa: ensin poliisin esitutkinnassa, sitten Satakunnan käräjäoikeudessa, Vaasan hovioikeudessa, Satakunnan käräjäoikeudessa ja nyt taas Vaasan hovioikeudessa.

Syyttäjien mukaan puhelu tukee Auerin syyllisyyttä, koska siitä ei kuulu mitään ääniä ulkopuolisesta tekijästä.  Tämä pitää paikkansa.  On todennäköistä, että ulkopuolisesta puukottajasta kuuluisi nauhalla jotakin, jos sellainen henkilö oli paikalla.  Puolustus kiistää tämän.  On mahdollista, ettei tekijästä ole lähtenyt erotettavia ja yksilöitäviä ääniä.  On sekin tietysti mahdollista.

Miten tämä ratkaistaan?  Tähän mennessä tuomiot ovat menneet 2 – 1 (Satakunnan käräjäoikeus), 0 – 3 (Vaasan hovioikeus) ja 2 – 1 (Satakunnan käräjäoikeus).  Viisi eri tuomaria on harkinnut asiaa, ja puolustus johtaa 4 – 5.  Jos tuomio tehtäisiin pelkän hätäkeskuspuhelun nojalla, syyte olisi nähdäkseni hylättävä.